Voin sanoa löytäneeni rauhan ja rakkauden itsestäni, mutta aina ei niin ole ollut.
​
Olen lapsesta lähtien hakenut tasapainoa itseni ja ympäristön välillä,koska tunsin ettei herkkyydelleni ollut maailmassani tilaa.​Jossain nuoruuden vaiheessa hukkasin oman aidon itseni epävarmuuteen, hyväksynnän ja rakkauden hakemiseen itseni ulkopuolelta. Rakensin ympärilleni valtaisan muurin, että oma herkkyyteni pysyisi suojassa.

En tuntenut enää itseäni, välillä kadotin jopa taianomaisen tapani aistia maailmaa. Olen joutunut opettelemaan uudelleen itkemään, mutta myös nauramaan.​Suojasin oman ydinitseni tunnelukoilla, suorittamisella, analysoimisella, valtavalla vahvuudella ja kadotin yhteyden itseeni. Kamppailin ihmissuhteista toiseen, etsien rakkautta, joka täyttäisi tyhjyyden sisälläni. En halunnut sanoa mielipiteitäni tai osannut ilmaista tunnetilojani, saati sanoittaa niitä.​

Lähdin omalle polulleni kohti itseäni 20-vuotiaana, ja tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevan "oikeassa paikassa", kun opiskelin elämänkaariterapiaa ja luonnonlääketieteitä. Sillä tiellä olen edelleen. Ensimmäiset vuodet eivät ole olleet helppoja, koska tein matkaani yksin. En myöskään osannut tuoda oivaltamiani asioita käytäntöön, muuta kuin asiakastyössä. Osasin kyllä auttaa muita, mutta en itseäni. Vasta elämän pysäyttäessä ymmärsin ottaa täyden vastuun itsestäni ja omasta elämästäni. Näiden vuosien aikana olen kääntänyt jokaisen vastaan tulevan kiven itsessäni ja kaivellut vähän lisääkin. Mutta aina löytyy jotain uutta ja kiehtovaa.